Oulun läänin kuvernööri valitti kertomuksessaan vuosilta 1861-1865, että läänissä tuskin on järveä, jota ei haluttaisi laskea huolimatta valtaisista kustannuksista ja kalavesien menettämisestä. Näin kertoo Veikko Anttila kirjassaan Järvenlaskuyhtiöt Suomessa (Helsinki 1967), jota teosta tässä kirjoituksessa on käytetty yhtenä lähteenä. Kirjassa on luettelo järvenlaskuista ja järvenlaskualoitteista vuoteen 1899 saakka. Pudasjärven pitäjän kohdalla on mainittu mm. Hetetjärvi, Vuormajärvi ja Lokalampi, joiden lasku on suoritettu kirjan mukaan vuosina 1856-1881. Valitettavasti kirjassa ei ole näiden järvien laskusta mitään tarkempia tietoja, ja kun en ole muutakaan tutkimusta näistä järvenlaskuista löytänyt, on tämä kirjoitus pitänyt tehdä melko lailla pystystä metsästä.

Järvenlaskut aloitti maassamme pohjoiskarjalainen talonpoika Lassi Nuutinen, joka laski Enon pitäjän Alimmaisen Sarvinginjärven jo vuonna 1743 eli yli 100 vuotta ennen Hetet- ym. järvien laskua. Laskun mahdollisti 1740 annettu suoasetus, jota sovellettiin myös tapauksiin, joissa järvi haluttiin laskea maatumaksi, jolta voitiin korjata heinää. Nuutisesta tuli äveriäs ja iloluontoinen mies, joka muistitiedon mukaan joi Sarvinginjärven maatumat ”huomen- ja vähän muinakin tuoppeina”. Hän toimi myös itsetekoisena Pohjois-Karjalan järvenlaskuneuvojana. 

Järven laskua ja hallintoa varten perustettiin yleensä järvenlaskuyhtiö, jonka osakkaat laskivat järven, pitivät maatumat, laskuojat, aidat, ladot ja muut omistukset kunnossa sekä jakoivat yhtiön tuoton tavalla tai toisella. Tapoja oli ainakin palstojen vuosikierto, palstojen arpominen, sadon myynti huutokaupalla ja saatujen rahojen jakaminen osakkaille, palstojen pysyvä jakaminen sekä yhteisen heinän niitto ja heinien jako.

Hetetjärven, Isovuorman, Vähävuorman ja Lokalampien lasku oli luonteeltaan erilainen. Järvien lasku suoritettiin kruunun yleisenä hätäaputyönä. Raili Rytkönen kertoo Suur-Iin historiassa 1700-1870: ”Samaan aikaan [1851-55] Pudasjärvellä aloitettiin suururakka, Hetetjärven ja Alakollajan jakokuntien alueella Hetetjärven kylässä tapahtunut kruunun yleisenä aputyönä tehty kuivatustyö. Sen tuloksena asutettiin 37 uudisasukasta.” Näin todella tehtiin. Maatumat jaettiin isossajaossa sekä vanhoille tiloille että siinä perustetuille uudistiloille. Tämän vuoksi seuraavassa on kerrottu myös Hetetjärven jakokunnassa toimitetusta isojaosta. 

Oulun maakunta-arkistossa säilytettävässä, Oulun lääninkonttorin (OLKI) arkiston anomusasioiden diaarissa on vuoden 1844 toukokuun 31. päivän kohdalla merkintä: ”Lukuisat Pudasjärven pitäjänmiehet anovat, että parantaakseen tilojensa heinämaita he saisivat kuivata Isowuorma, Wähäwuorma, Lokalammit, Hetetjärvi ja Akanlampi järvet sanotussa pitäjässä.” Jo samana päivänä on lääninkonttori antanut asiasta lyhyen päätöksen: ”Koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on armollisesti käskenyt, että isojako Pudasjärven pitäjässä pitää tehdä, niin minä en voi tähän anomukseen suostua. R. W. Lagerborg / O. Bergbom.” Itse anomuskirjettä ei maakunta-arkistossa ole. Lääninkonttorin päätöksessä ei mainita järvien kuivatuksesta mitään. 

Mainittakoon, että Saaren kartanossa Tammelassa 1796 syntynyt eversti Robert Wilhelm Lagerborg oli Oulun läänin maaherrana vuosina 1834-1849; vuodesta 1837 alkaen kuvernöörin virkanimikkeellä. Hän puhui sujuvasti suomea ja käyttäytyi miellyttävästi kaikkia kohtaan varallisuudesta ja säädystä riippumatta. Näin hän voitti kaikkien kiintymyksen. Läänin asukkaiden keskuudesta kerätyillä varoilla pystytettiin Oulun hautausmaalle hänelle hautapatsas, joka on siellä vieläkin.

Kuvernöörin muistomerkki

Keisarillisen Majesteetin armollisesti käskemä isojako alkoi Hetetjärven jakokunnassa elokuun 30. päivänä 1851 Parkkisessa eli Taipaleessa pidetyllä kokouksella. Toimitusinsinöörinä oli varamaanmittari E. H. Hällström, joka oli saanut määräyksen tehtävään saman vuoden heinäkuun 9. päivänä. Todistajina olivat lautamies Jacob Kipinä sekä verotalollinen Abraham Hiltunen. Allekirjoituksissa todistajana on vielä lautamies Gustaf Hiltula.

Asianosaisista oli pöytäkirjan mukaan läsnä kruununnimismies G. F. Nordberg sekä tiloilta: Nro 1 Oinas Påhl ja leski Caisa; Nro 2 Jurvanen eli Pätsi Jacob Jacobsson ja Matts Andersson; Nro 3 Parkkinen Lars Larsson ja Olof Abrahamsson; Nro 4 Paavola Henrik Mattsson ja Isaac Mattsson; Nro 5 Väätäjänaho Johan Mattsson; Nro 6 Keinänen leski Annan poika Olof.

Kuvernööri Lagerborgin seuraajaksi tuli vuonna 1849 suomalaista talonpoikaissukua oleva entinen diplomaatti, Venäjän Tukholman pääkonsuli Alexander Lavonius (1802-1875). Lavonius aateloitiin 1855 ja hän sai valtioneuvoksen arvonimen. Aatelissuku ei kuitenkaan jatkunut, sillä hänen ja nuoren, kauniin ja rakastettavan vaimonsa Sofia Rosina von Haartmanin (1821-1890) ainoa poika Carl Alexander kuoli 17-vuotiaana. Heidän nuorimmasta tyttärestään Anna Julia Mathildesta (1858-1935) polveutuu sittemmin traagisella tavalla surmansa saanut Ruotsin pääministeri Olof Palme.

Kuvernööri Lavonius lähetti Suomen senaatille 18.1.1853 päivätyn, keisarilliselle majesteetille osoitetun virkakirjeen (memorial) ja sai siihen jo samana vuonna 17.2. päivätyn, senaatin talousosaston puheenjohtajan Lars Gabriel von Haartmanin allekirjoittaman vastauksen, josta myös Lavoniuksen kirjeen sisältö pääpiirteittäin selviää:

”Memorial.
Jotta ajoissa jo ennen tapahtuvaa katoa voitaisiin läänin hädänalaiselle väestölle tarjota tilaisuus työtuloihin soiden ojituksessa suuremmassa mittakaavassa, on herra kuvernööri kunnioittavassa virkakirjeessään 18. päivänä viime tammikuuta ilmoittanut, että Pudasjärven pitäjä kärsii enemmän kuin läänin muut seudut vetisistä soista ja nevoista, jotka aiheuttavat tuon tuostakin pahoja hallavahinkoja sadolle, ja mm. pyytänyt hyväksymistä sille, että hän antaisi taitavan maanmittarin seuraavana keväänä ja kesänä, kun vuodenaika on suotuisa, kruunun kustannuksella punnita [vaa´ita], kartoittaa ja selostaa Kipinän ja Parkkisen kestikievareiden välillä em. pitäjässä sijaitsevan Kylmäperän nevan sekä sen lisäksi tehdä ehdotuksen joistakin suuremmista samalla nevalla aikaansaatavista kuivatusojituksista. Ja on keisarillinen senaatti nähnyt hyväksi hyväksyä herra kuvernöörin edelläolevan pyynnön; mutta ei sitävastoin halua juuri nyt, ja ennenkuin punnitus nevalla on tehty, antaa mitään lausuntoa määrärahan myöntämisestä ojituksen toteuttamiseen, mitä herra kuvernööri on myös pyytänyt. Minkä talousosasto keisarillisen senaatin määräyksestä herra kuvernöörille vastauksena ja määräyksenä ilmoittaa ja samalla korvaa herra kuvernöörin kirjeeseen liitetyn karttaotteen. Helsingissä, Suomen keisarillisen senaatin talousosastossa 17. helmikuuta 1853. L.G. von Haartman”

Kuvernööri Lavonius määräsi jo saman vuoden huhtikuussa vakinaisen komissiomaanmittarin Benjam Ståhlbergin tekemään Kylmäperän punnituksen, kartoituksen, selostuksen sekä laatimaan ojitustyön kustannusarvion. Ståhlberg aloitti toimituksen kokouksella 23.5.1853 Parkkisen kestikievarissa. Läsnä oli kruununnimismies Gustaf Nordberg, jonka olisi pitänyt hankkia tarvittavat apumiehet. Nordberg ilmoitti kuitenkin, että hän ei ole saanut hankituksi apumiehiä huolimatta tarjotusta 40 kopeekan päiväpalkasta, sillä seudun miehet olivat kaikki töissä tukki- ja tervalauttojen laskussa Iihin. Kun tämä oli merkitty pöytäkirjaan, tuli paikalle lukkarinpoika Jonas Stenius [Joonas Adolph Isakinpoika Stenius, s.18.5.1828, k.15.4.1892] ja ilmoittautui apumieheksi. Uskottuna miehenä toimituksessa avusti nuorukainen Frans Haartman. Kun nimismies Nordberg lupasi hankkia tarvittavat apumiehet, toimitus aloitettiin Isovuormalta, joka sijaitsi alueen keskellä.

Tutkittuaan Kylmänperänsuon, Turkkisuon, Paavolansuon ja Alaojankuvetsuon ja laadittuaan niistä selostuksen Ståhlberg jatkaa selostustaan seuraavasti:

”Kysymyksessä olevien soiden yhteydessä ja niiden läheisyydessä on lukuisia lampia ja järviä, jotka ovat laadultaan sellaisia, että niistä saataisiin varmasti kuivattamalla kohtalaisin hyviä niittyjä; ja ei puutu riittävää putousta niiden laskemiseksi ja kustannukset, vaikka eivät tosin ole mitättömät, voidaan ne kuitenkin mielestäni katsoa vähäisiksi hyötyyn verrattuna ja myös seudulle tulevaan yleiseen merkitykseen, kun otetaan vielä huomioon, että vesistön laskusta ei missään suhteessa näyttäisi tulevan haittaa harvoille ympärillä oleville taloille, vaan päinvastoin hyödyttäisi ympärillä olevien nevojen ja muiden vetisten maiden kuivatus niitä, niin voin minä puolestani ehdottaa näiden järvien laskua, jotka minä olen tässä tarkoituksessa tutkinut ja saan jäljempänä selostaa yhdessä niihin laskevien ja niistä lähtevien vesistöjen kanssa.”

Toimitus laajeni siten käsittämään Isovuorman, Hetetjärven, Akanlammen, Vähävuorman, Alalokalammen, Ylilokalammen, Kaitalammen, Turkkilammen ja Alalammen kuivatuksen. Toimituksen numero on 984 ja sen pöytäkirja on Oulun maakunta-arkistossa.

Ståhlberg laati toimituksessa kartan, selostuksen ja kustannusarvion edellä lueteltujen soiden ja järvien kuivatuksesta. Selostus ja kustannusarvio muodostavat 22-sivuisen toimituskirjan. Ståhlberg arvioi koko työn kustannuksiksi 2282 ruplaa 17½ kopeekkaa hopeassa ja hyödyksi järvien kuivattamisesta 2904 tynnyrinalaa 17 kapanalaa ja soiden kuivattamisesta 2695 tynnyrinalaa 16 kapanalaa eli yhteensä 5600 tynnyrinalaa 1 kapanala. Nämä luvut ilmoitti kuvernööri Lavonius 24.9.1853 virkakirjeessään keisarilliselle majesteetille ja pyysi saada aloittaa työt jo samana syksynä ennen pakkasia Hetetojan suun eli Myllykosken padon rakentamisella ja jatkaa niitä kruunun kustannuksella seuraavana keväänä ja kesänä kruunun yleisenä hätäaputyönä (allmänt undsättningsarbete).

Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana oli tuohon aikaan ”hänen hirmuisuutensa” vapaaherra ja todellinen salaneuvos Lars Gabriel von Haartman (1789-1859), rouva Lavoniuksen isän veli. Vastausta ei tarvinnut odottaa kauan, sillä päätös, että ojitus- ja järvenlaskutöihin ryhdytään tehdyn suunnitelman ja kustannusarvion mukaisesti kruunun kustannuksella, tuli jo 26.10.1853. Samalla senaatti myönsi tuhannen (1000) hopearuplan suuruisen määrärahan, lähes puolet koko työn kustannuksista, ja lupasi lopunkin rahan sitä mukaa kun työt edistyvät. Koko prosessissa kuvernöörin ensimmäisestä kirjeestä keisarilliselle majesteetille (senaatille) töiden aloittamiseen kului vain vajaa vuosi. 

Vuonna 1855 oli isojako Hetetjärven jakokunnassa edennyt jo niin pitkälle, että Oulun tarkastusoikeus määräsi 10.3. varamaanmittari Herman Hällströmin henkilökohtaisesti tarkastamaan laaditun jyvitysluettelon. Niinpä Hällström kutsuikin asianosaiset kokoukseen Taipaleenharjun Parkkiseen vuoden 1856 elokuun 9. päivänä. Läsnä olivat pöytäkirjan mukaan talolliset Matts Törrö Jurvanen, Jacob Jurvanen, Lars Parkkinen, Henric Parkkinen, Joseph Parkkinen, Isaac Paavola, Henric Paavola ja Jacob Waara sekä vieraina miehinä talollisenpojat Matts Oinas Rautio ja Matts Paavola. Hällström selosti asianosaisille toimituksen tarkoituksen ja esitti laaditut kartat sekä peltojen ja niittyjen jyvitysluettelot. Kenelläkään ei ollut mitään huomauttamista niiden suhteen. Asianosaiset esittivät kuitenkin, että niihin voitaisiin myöhemminkin tehdä muutoksia. Asianosaiset vahvistivat pöytäkirjan puumerkeillään.

Vuonna 1858 järvien kuivatustyöt lienevät edenneet jo aika pitkälle, sillä talollinen Johan Parkkinen anoi 14.10.1858 lääninkonttoriin toimittamalla kirjeellä, että saisi kruunulta vuokrata osan kruunun toimesta lasketun Vuorman maatumasta. 

Hetetjärven talolliset Oinas Påhl, Isak, Matts ja Fredrik ym. valittivat 13.1.1859 kuvernöörille kyläkokouksen (diaarissa ”byastämmo”, vesikortistossa pitäjänkokous) 14.12.1858 päätöksestä, joka koski Kylmänperän Turkkisuon ja Hetejärven vesijättömaiden hoitoa ja hallintoa. Pöytäkirjaa tai valitusta ei ole löytynyt, ainoastaan merkinnät lääninkonttorin anomusdiaarissa ja vesistökortistossa maakunta-arkistossa.

Kuvernööri antoi Johan Parkkisen anomuksen ja Hetetjärven talollisten valituksen johdosta päätöksensä 27.4.1859 pyydettyään asiasta ensin lausunnon kruununvoudilta. Päätös oli hyvin merkittävä ja aiheutti kuvernöörille ja talollisille paljon vaivaa, kuten jatkossa tulemme huomaamaan.

Päätöksessään kuvernööri Alexander Lavonius toteaa harkinneensa asiaa ja katsovansa välttämättömäksi, että maatumat ja niittymaat suojellaan eläinten tallaamiselta aitaamalla. Niinpä kuvernööri määräsikin, että kaikkien Hetetjärven jakokunnan talojen ja alueiden omistajien, jotka haluavat käyttää hyväkseen ko. maatumia ja niittymaita siihen saakka, kunnes niiden omistus ja käyttöoikeus on laillisessa isojaossa määrätty, pitää manttaaliensa suhteessa ottaa osaa niiden aitaamiseen. Aidan piti olla valmis jo saman vuoden juhannukseen mennessä. Aitausta vastaan saisivat talojen ja alueiden omistajat sitten manttaaliensa suhteessa käyttää hyväkseen maatumilta ja niittymailta saatavan heinän. Lisäksi kuvernööri ilmoittaa, että jos hakijat eivät pääse asiasta keskenään hyväntahtoiseen sopimukseen, niin heidän pitää pyytää kuvernööriltä, että hän määräisi jonkun maanmittarin tai muun sopivan henkilön, johon asianosaiset voivat luottaa, jakamaan sekä aitausvelvollisuuden että maatumat ja niittymaat. Päätökseen liittyy valitusosoitus. Muutosta päätökseen sai hakea Keisarilliselta Majesteetilta keisarilliselle senaatille jätettävällä valituksella.

Vuonna 1859 heinäkuun 26. päivänä anoivat useat Pudasjärven uudisasukkaat sekä Vuorman vesijättömaista kiinnostuneet, nimittäin Matts Räisänen, Jacob Waarala ja Jakob Pähtilä eli Haapaniemi kuvernööriltä, että saisivat palstan meneillään olevassa vesijättöjen jaossa. Kuvernööri Lavonius teki jo samana päivänä päätöksen, että hänen viime huhtikuun 27. päivänä antamansa päätöksen mukaan ja siinä määrättyjä ehtoja vastaan ovat osakkaat oikeutettuja vesijättöihin, jotka ovat muodostuneet Kylmänperän ja Turkkisuon soiden sekä niihin liittyvien lampien ja järvien kuivatuksella.

Kun kuvernööri Lavonius huhtikuussa 1859 määräsi Hetetjärven jakokunnan talojen ja alueiden omistajat aitaamaan vesijätön, mikäli he haluavat korjata niiltä heinän ennen isojaon päättymistä, niin hän epäili jo silloin, että osakkaat eivät kenties pääse sopimukseen aitausvelvollisuuden ja vesijätön jaosta. Epäily olikin aiheellinen. Jo saman vuoden heinäkuun 26. päivänä anoivat useat Pudasjärven talojen omistajat ja Vuorman vesijätöistä kiinnostuneet, nimittäin Johan ja Lars Parkkinen, Johan Wäätäjä, Olof Keinänen ja Henrik Parkkinen, kuvernööriltä määräystä maanmittarille jakamaan sekä vesijätön että aitausvelvollisuuden.

Jälleen pääsi kuvernööri Lavonius töihin. Hän lähetti asian maanmittarille lausunnolle ja sai vastauksen 18. päivänä elokuuta. Päätöksensä kuvernööri teki jo saman vuoden syyskuun 8. päivänä. Hallinto toimi siihen aikaan joutuisasti. Kuvernööri määräsi kruununnimismiehen suorittamaan katselmuksen ja pyydetyn jaon.

Onkohan Hetekylässä milloinkaan muulloin tapahtunut niin paljon kuin heti 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtui. Järvien laskut olivat käynnissä. Isojako oli käynnissä. Maatumat jaettiin vanhoille ja uudistiloille. Saatujen heinäsatojen määrä oli suuri. Pellot ja niityt jaettiin uudelleen. Vanhat tilat saivat ennen yhteiskäytössä olleet metsät omakseen. Eivätkä metsät olleet ainakaan pinta-alaltaan mitään vähäisiä palstoja. Esimerkiksi Jurvansuun tilan Rnro 9 maapinta-alaksi tuli 1341 hehtaaria. Tästä oli viljeltyä maata (peltoa ja niittyä) 110 hehtaaria, viljelyskelpoista maata 27 hehtaaria, metsämaata 1202 hehtaaria ja joutomaata vain 2 hehtaaria. Isojaossa perustettiin Hetekylään 37 uudistilaa. Nekään eivät olleet mitään pieniä tiloja. Esimerkiksi Kuikkalammilla sijaitsevan Rämän tilan Rnro 48 pinta-ala oli 724 hehtaaria, josta metsämaata oli 694 hehtaaria. Kaikki tämä vaikutti varmaan myönteisesti Hetekylän kehitykseen. Valitettavasti kaikki kehitys ei ollut pelkästään myönteistä. Omistustiloja voitiin helposti myydä, vaihtaa ja pantata. Moni tila tai osa siitä meni veloista pakkohuutokaupassa.

Isojako edistyi yhdessä kuivatustöiden kanssa. Vuonna 1860 joulukuun 3.-5. päivinä Taipaleenharjun Sankalassa Rnro 2 pidetyssä kokouksessa komissiomaanmittari Benjam Ståhlberg esitti kaikkien muodostettavien 54 tilan rajat asianosaisille, joista läsnä olivat pöytäkirjan mukaan (tilojen nimet ja rekisterinumerot isojaon mukaiset) Taipale Rnro 1 Johan Parkkinen; Sankala Rnro 2 Henrik Sankala eli Parkkinen; Väätäjä Rnro 3 Carl Väätäjä; Oinas Rnro 4 Anders Oinas ja Matts Oinas; Rautio Rnro 5 Påhl Rautio; Heikkilä Rnro 6 Henrik Paavola; Paavola Rnro 7 Isak Paavola; Pätsi Rnro 8 Matts Adamsson Pätsi; Jurvansuu Rnro 9 Jakob Jurvansuu; Uusitalo Rnro 10 Matts Törrö; Jaurakainen Rnro 11 Fredrik Ekdahl mm.; Keinänen Rnro 12 Olof Keinänen; Juurikka Rnro 13 Henrik Parkkinen; Vaara Rnro 14 Jakob Vaara; Mätässaari Rnro 17 Henrik Paavola; Honganniemi Rnro 18 Johan Johansson Pönkkö; Karhula Rnro 21 Jacob Mertala; Halko Rnro 22 Matts Räisänen ja Ilves Rnro 24 Johan Larsson Märsynaho. Uskottuina miehinä olivat herastuomari Johan Puurunen ja lautamies, talollinen Jakob Nystedt Pudasjärveltä. Kruunun asiamiehenä oli läsnä kruununnimismies ja ritari Braxeen. Asianosaiset esittivät kokouksessa joitakin huomautuksia palstojen sijoitusten suhteen. Pöytäkirjan mukaan perustettiin Hetetjärvelle 39 uudistilaa.

Sankalan kokouksessa ilmoitettiin asianosaisille mm. mitkä tilat saavat niittymaata kuivausjärviltä. Esimerkiksi pöytäkirjan 30 §:ssä kerrotaan: ”Nro 11 Jaurakkajärvi tila (Jaurakainen) saa maa-alueensa asuinpaikan ympäriltä ja itään, Iso Jaurakkajärvestä pohjoiseen ja etelään Nuorittajokeen - ne niityt jotka sisältyvät kotipalstaan ja täydennystä annetaan Isovuormalta tai Hetejärveltä.”

Isäni kertoi, että maanmittarit asuivat ja söivät Jaurakaisella, saunoivat Fredrik-ukkovaarin kanssa ja ”taisi olla rommiakin”, niin että ukkovaari sai paljon maata. Kaikki vanhat tilat ja lähes kaikki uudistilat saivat niittypalstan kuivausjärviltä. Tämä lienee ollut uudistilojen perustamisen edellytyskin. Karjanhoito ei ollut hallaisella alueella niin paljon vuodesta riippuva kuin viljanviljelys. Mm. 1860-luvulla oli suuret katovuodet.

Hetekylän Rautioon tuli vuonna 1845 vävyksi Sodankylän kirkkoherran Erik Ekdahlin pojan, Muonion nimismiehen Johan Ekdahlin poika Fredrik Wilhelm Ekdahl (1823-1904). Fredrik meni naimisiin Kaisa Raution eli Oinaan (1817-1882) kanssa. Nuori pari sai asuttavakseen Jaurakaisen, joka kuului silloin Oinaan talolle. Tämä isäni ukkovaari oli suutarimestari, ruotsinkielentaitoinen ja osasi lukea, kirjoittaa ja laatia asiakirjoja ruotsin kielellä. Kalle Niva ent. Grahn (1890-1978) Keinäsperän Nivalasta kertoo vuonna 1962 vastauksessaan Turun Yliopiston kyselyyn Hetekylän merkkimiehistä seuraavaa: 

”Kylässämme on ollut viime vuosisadalla Matti Jurvansuu, jonka sanotaan olleen luotettu. Sittemmin hänen poikansa Jaakko, Heikki ja Aukusti Jurvansuu. Kaikki jo kuolleita. Matti Heikkilä ja Juuso Takarautio olivat myös luottamuksellisia. Myös Ekdahlien suku on ollut samassa arvosteessa. Heitä on käytetty luottamusmiehinä kylän asioissa. He ovat myös olleet vauraita talollisia. Ei kuitenkaan rikkaita.”

Miten edellinen liittyy järvien kuivatukseen? Edellä kerrottiin, että Oulun läänin kuvernööri A. Lavonius teki 27.4.1859 päätöksen, että ne Hetetjärven jakokunnan osakkaat, jotka haluavat käyttää hyödyksi heille tulevaa aluetta Hetejärven, Isovuorman ja Lokalampien vesijätöistä, saavat sitä käyttää jo ennen isojaon laillistumista, kunhan aitaavat kuivatusalueen. Tästä kuvernöörin korkeasti kunnioitetusta päätöksestä piittaamatta oli herra kruunun nimismies Abram Aleksander Planting kuitenkin kolmen vuoden aikana [1864-1866] myynyt suurimman osan heinäsadosta huutokaupalla eniten tarjoaville ja kruunu oli pitänyt rahat, vaikka osakkaat olivat täyttäneet aitausvelvollisuutensa kuvernöörin päätöksen mukaisesti. Tämä oli Hetetjärven jakokunnan maanomistajien eli isäntämiesten mielestä vastoin kuvernöörin päätöstä ja niin ollen täysin väärin. Maanomistajat ja uudisasukkaat vastustivat myyntiä.

Fredrik Wilhelm Ekdahl kirjoitti 21.12.1866 avoimen valtakirjan, että jolta se löytyy, se saapi heidän puolestaan kaivata auksuunissa myydyistä kuivausniityistä, jotka kuvernööri on heille jättänyt lopulliseen sarkajakoon asti, saatuja rahoja. Valtakirjan allekirjoittivat Paavali Oinas, Matts Oinas, Lars Sangala, Matts Taival, Isak Paavola, Matts Jurvansuu, Hendrik Paavola, Carl Väätäjänaho, Fredrik Jaurakkajärvi, Hendrik Sangala, Abram Paavola, Isak Rautio, Matts Pätsi ja Keinänen. Todistajina olivat Jakob Liikanen ja Erika Parkkinen. Varsinaisen kirjeen kuvernöörille kirjoitti 30.1.1867 Emauf Wallenius ja sen allekirjoitti Påhl Henrikinpoika Oinas eli Rautio omasta ja mukaan liitetyllä valtakirjalla muiden Hetetjärven kylänmiesten puolesta. Hän pyysi kirjeessä, että kuvernööri määräisi herra kruununnimismiehen yhdessä siltavouti Oskar Algeniuksen sekä vanhan kokeneen maanmittarin kanssa jakamaan kaikkien Hetetjärven kylänmiesten kesken ei ainoastaan huutokaupalla saatuja rahoja, vaan myös aitausvelvollisuuden ja myös itse kuivausniityt, jonka jälkeen jokainen saisi korjata heinän niiltä. Kirje on päivätty Oulussa. Wallenius lienee toimittanut sen herra kuvernöörille, joka sai sen 1.2.1867 ja lähetti lausunnolle herra kruununnimismies A. A. Plantingille, joka toimitti lausuntonsa kuvernöörille 15.4.1867.

Näin oli syntynyt korvausriita talollisten ja kruunun välillä. Talolliset hakijoina vaativat itselleen kruunun laskuun vuokrattuna olleiden heinämaiden vuokrarahoja ja lisäksi omistusoikeuksia itse vesijättöihin. Asia oli liian vaikea kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi ja niinpä hän kaksi vuotta asiaa selviteltyään teki 15.3.1869 päätöksen, jossa hän neuvoi hakijoita yön ja vuoden kuluessa laillisessa tuomioistuimessa esittämään kruunua vastaan korvausvaatimuksen, mihin hän katsoi heidät oikeutetuiksi.

Talolliset eivät tyytyneet tähän päätökseen, vaan valittivat siitä Keisarilliselle Majesteetille. Tämä julistikin armollisella päätöksellään 20. elokuuta 1869 asian olevan luonteeltaan sellaisen hallintoasian, että sen käsittelee kuvernööri ja pitää tutkimuksen ja sen vuoksi kumoten päätöksen siirsi asian kuvernöörille, jonka piti ottaa se uudelleen käsittelyyn. Tässä toteutui se kansan yleinen uskomus, että keisari oli heidän puolellaan pahoja virkamiehiä vastaan.

Kuvernööri jatkoi keisarin käskystä asian selvittelyä. Selvitykset ja lausunnot osoittivat, että omistustilat Hetetjärven jakokunnassa olivat jo vuonna 1864 saaneet haltuunsa jako-osuutensa vesijätöistä, jotka olivat Hetetjärven järvien kuivatuksesta syntyneet. Tilanomistajien oli kuitenkin pitänyt kuvernöörin 27.4.1859 tekemän päätöksen mukaan omalla kustannuksellaan rakentaa valmiiksi aita vesijättöjen ympärille. Kuvernööri katsoikin oikeaksi määrätä isojaon maanmittarin selvittämään aitauksen tarkastuksen ja arvioinnin jälkeen sen rakentamiskustannukset ja jakamaan ne omistustilojen ja kruunun kesken.

Komissiomaanmittari Joh. G. Hårdt sai 10.3.1871 määräyksen mitata ja arvioida jakokunnan osakkaiden Vuorman ja Hetetjärven vesijättöjen ympärille rakentaman aidan. Hårdt kutsui tilojen omistajat Heikkilään kirkossa luetulla kuulutuksella 18. päiväksi syyskuuta 1871, mutta kun ketään ei parhaillaan menossa olevien isojakotöiden takia tullut paikalle, hän siirsi mittauksen ja arvioinnin 28. päivään syyskuuta. Nytkään ei ilmaantunut ketään paikalle. Hårdt teki kuitenkin työn yhdessä jäävittömien miesten Bertil Taivalojan ja August Räisäsen kanssa.

Katselmuskirjan mukaan aitaa oli rakennettu yhteensä 37835 kyynärää (n. 22700 metriä). Aita oli suurimmaksi osaksi jo ränsistynyt, mutta palveli vielä tarkoitustaan. Hårdt laski aidan arvoksi 686,50 markkaa. (Yhteenlaskuvirheen vuoksi summa on 100 markkaa liian pieni.) Vanhojen eli omistustilojen osuus oli 366,65 markkaa ja uudistilojen (kruunun) osuus 319,85 markkaa laskettuna niille annettujen palstojen suuruuden mukaan. Hårdt toteaa lausunnossaan, että koska vanhojen tilojen palstat sijaitsevat edullisesti verrattuna uudistilojen palstoihin, jotka ovat enimmäkseen vetisillä ja upottavilla tai aivan kuivumattomilla kohdilla järviä, ovat vanhat tilat saaneet heidän 3 3/8 manttaalin alueelta vuosittain 870 häkkiä heiniä, mikä tekee 2610 markkaa vuodessa laskettuna 3 markan häkkihinnan mukaan. Näin ollen yhden vuoden heinäsadon arvo on lähes kaksi kertaa enemmän kuin koko aitauskustannus on ollut. (Lausunnossa olevien markkamäärien mukaan yli kolminkertainen!) Hårdt lähetti katselmuskirjan lääninhallitukseen.

Kuvernööri harkitsi asiaa vielä vuoden verran ja antoi päätöksensä vasta 16.9.1872. Päätöksen mukaan Hårdt oli todistanut, että omistustilat olivat jo vuonna 1863 saaneet haltuunsa ne niittyosuudet, jotka heidän osakseen tulivat ja ovat syntyneet Hetetjärven järvien laskun myötä ja että ne monivuotiset rikkaat heinäsadot, jotka tilojen omistajat olivat saaneet niittypalstoilta käyttää hyväkseen tekemällä valmiiksi vesijättöjen ympärille aidan, olivat moninkertainen korvaus tästä, minkä vuoksi hakijan kruunua vastaan esittämä korvausvaatimus hylättiin. Hetetjärven isäntämiehet hävisivät näin lopulta rahajuttunsa kruunua vastaan, mutta saivat kyllä hyviä heinämaita.

Järvenlaskutyöt eivät päättyneet isojaon päättymisen myötä 1871. Oulussa ilmestyneessä sanomalehti Kaiussa oli 3.8.1878 pikku-uutinen, jossa kerrottiin: ”Vuorma- ja Hetejärvi Pudasjärvellä paraikaa lasketaan yksityisten tilallisten ja kruunun kustannuksella. Paljo väkeä on työhommassa osallisena, vaimoja ja lapsiakin yhteensä 90 hengen paikoilla.”

Samassa lehdessä oli 31.8.1878 kirje Pudasjärveltä, jossa päiviteltiin kesän hallaisuutta ja kerrottiin mm.: ”Työväellä on tänä kesänä ollut tilaisuus hätää poistaa, sekä Petäjäkankaan uuden sahan rakentamisessa että Hetejärvellä Vuorman kanavankaivossa.”

Vielä oli Kaiun 10.3.1883 ilmestyneessä numerossa kirje Pudasjärveltä Hetejärven kylästä, jossa kerrotaan mm. näin: ”Korkean kruunun ja kyläkuntamme yhteinen kaivantotyö, järvien kuivausta varten, kävi koko kolmen vuoden ajoilla (1879, 80 ja 81) sujuvaisella tavalla, - mutta nyt olisi ymmärtääkseni välttämätöntä ja kovin tarpeellista että kaivutyötä taas jatkettaisiin joku vuosi ainakin taikka enemmänkin. Pitäisi hetimiten työhön ryhtyä, ennenkuin ne pehmeälaitaiset ojat kerkiävät kokonaan kadota. Jos vaan ei jatketa kaivamista, niin kyllä saa tehdä paljon työtä ennenkuin ojat ovat siinäkin määrässä kuin ne nyt ovat.”

Hetetjärven järvien lasku tehtiin käsivoimin. Työ ei ollut helppoa. Työmaalla jouduttiin työskentelemään veteen ja liejuun painuneena. Maiden siirto kanavasta oli raskasta menetelmästä riippumatta. Eipä ihme, että niityt olivat vetisiä ja pehmeitä heinänteonkin aikaan. 

Aikaa myöten laskuojat tukkeentuivat ja niityt tulivat entistä märemmiksi. Laskuojia piti ruveta kunnostamaan. Vuonna 1927 lokakuun 10. päivänä pitivät Hetekylän maanomistajat kokouksen Heikkilän talossa. Kokous valitsi toimikunnan, johon kuuluivat talokkaat J. H. Jurvansuu, J. H. Heikkilä ja M. Turves, pyytämään ja hakemaan suunnitelman ja kustannusarvion laatimista maaherralta tai valtion maanviljelysinsinööriltä kuivausniittyjen laskua varten.

Toimikunta kutsui VI piirin maanviljelysinsinöörin kehoituksesta koolle kokouksen seuraavan vuoden helmikuun 26. päiväksi Turpeen taloon käsittelemään ja päättämään asiasta lopullisesti. Pöytäkirjan kirjoitti Mauno Turves ja sen tarkastivat Heikki W. Grahn ja Heikki Heikkilä. Kokous antoi toimikunnalle valtuudet pyytää VI piirin insinööriltä suunnitelman ja kustannusarvion tekoa. Toimikunnalle annettiin myös valtuudet ottaa sopivaksi näkemästään rahalaitoksesta tarvittavan suuruinen laina suunnitelman ja kustannusarvion laatimisen menojen peittämiseksi. Kokouksessa olivat läsnä M. Turves, L. A. Björg, M. Pikkuaho, Juho Parkkinen, A. Perätalo, Tuomas Ahola, K. Jaurakainen, Olli Ahonen, A. A. Hiltula, Matti Sankala, Lassi Sarviaho, J. Halmeniemi, I. Paavola, H. W. Grahn, J. H. Märsynaho, A. Repola, A. Rautio, L. A. Takarautio, Matti Ahonen, A. Kontio, P. Grahn ja Heikki Heikkilä.

Toimikunta kirjoitti 12.3.1928 herra maanviljelysinsinöörille kirjeen, jossa se pyysi tutkimusta, suunnitelmaa ja kustannusarvioa. Toimikunta ilmoitti mm., että lähin kievari on Kipinä, josta matka toimituspaikalle on 13 kilometriä maantietä. Asuntopaikka tulisi olemaan Raution talossa.

Suunnitelma ja kustannusarvio valmistuivat viidessä vuodessa ja maanviljelysinsinööri Aaro Luukko piti toimituskokouksen (toimitus nro 659) 7.6.1933 Heikkilän talossa. Uskottuina miehinä olivat Juho Jaakko Timonen ja Arvid Takkinen. Asianosaisia oli kokouksessa läsnä 35 henkilöä. Lainaus suoraan pöytäkirjasta: ”Syntyneen keskustelun jälkeen kävi selville, että osakkaat eivät nyt osaa tehdä päätöstä työn toteuttamisesta peläten suuria kustannuksia ja valtionapuehtojen täyttämättä jäämistä. Siltä varalta, että osakkaat haluavat myöhemmin ryhtyä yritykseen, jätti toimitusmies yhtiösopimuksen osakkaille myöhemmin allekirjoitettavaksi.”

Kuivatushanke ei kuitenkaan rauennut. Osakkaat tekivät yhtiösopimuksen ja marraskuun 14. päivänä 1933 Mauno Turves, Heikki Heikkilä, Heikki Sarviaho ja Antti Backman jättivät Oulun läänin maaherralle hakemuksen luvan myöntämiseksi Vuorma-, Hete- ja Vähävuormajärvien ja Alalammen kuivattamiseksi. He täydensivät hakemusta 18.8.1934 ilmoittaen tarkoituksena olevan toteuttaa hankkeesta vain ryhmä IV (Vuorma- ja Hetejärvimaatumien sekä Vähävuormajärven kuivatus). Maaherra siirsi voimaantulleen uuden lain mukaan hakemuksen Vesistötoimikunnan käsiteltäväksi 8.10.1934.

Vesistötoimikunnan pyynnöstä maataloushallitus määräsi maanviljelysinsinööri Väinö Polvisen toimitusinsinöörinä ja Oulun tiepiirin insinöörin Yrjö Karvosen avustavana insinöörinä toimittamaan katselmuksen hakemusasiassa. Katselmuskokous pidettiin 1.8.1935 kauppias A. Backmanin talossa Hetejärvellä. Uskottuina miehinä olivat Hugo Santanen ja Augusti Nynäs. Läsnä tai edustettuna oli 33 maanomistajaa. Jalmari Ekdahl esitti kokouksessa, että ”Kyläkunta on taloudellisesti huonossa asemassa, joten se ei kykene ottamaan osaa kustannuksiin. Valtion olisi kokonaan kustannettava kuivatustyö.” Tähän esitykseen yhtyivät kaikki läsnäolijat.

Katselmuskirjassa on merkintä, että Leppikoskessa oleva vesilaitos käy perkauksen kautta kelvottomaksi. Kysymyksessä oli Leppikosken mylly ja saha, jonka omisti Paavo Perttunen. Hän oli perinyt sen pojaltaan. Laitos oli rakennettu noin 15 vuotta aikaisemmin, eikä sillä ollut mitään laillisia oikeuksia. Kuivatusyhtiö ei ollut tämän vuoksi velvollinen korvaamaan itse laitosta, mutta kosken vesivoiman omistajalle kuivatusyhtiön olisi maksettava 24000 markkaa. Perkausmaiden läjittämisestä suoritettavat korvaukset niittymaiden omistajille arvioitiin 11000 markaksi.

Koko hankkeen kustannusarvio oli 997000 markkaa. Toimitusmiehet katsoivat hankkeen kannattamattomaksi, mutta totesivat kuitenkin: ”Kuivatushankkeen toteuttaminen ko. puutteellisella ja köyhällä rajaseudulla olisi kuitenkin paikkakunnalle erittäin tärkeä ja olisi se mahdollista ainoastaan valtion myöntämällä määrärahalla, josta huomattava osa olisi avustusta, kuten katselmuskokouksessa läsnäolijat yksimielisesti toivat esille.”

Vesistötoimikunta antoi 21.12.1935 kuivatushankkeen toteuttamiseksi järvenlaskuyhtiölle luvan Vuorma-, Hete- ja Vähävuormajärvien sekä Alalammen laskemiseen ynnä Nuorittajoen Leppikosken perkaamiseen kuivatusryhmän IV osalta. Lupaehtojen mukaan Nuorittajoen Leppikosken vesivoiman käyttöoikeuden omistajalle piti suorittaa jo ennen Leppikosken perkaamiseen ryhtymistä korvausta 24000 markkaa ja muutkin laskuhankkeesta johtuvat vahingot ja haitat piti korvata. Perkaustyö piti aloittaa viimeistään viiden vuoden kuluessa ja loppuunsaattaa 10 vuoden kuluessa. Ainakin Leppikoskea ja Alaojaa perattiin. Työtä johti rakennusmestari Artturi (Arttu) Rautio, joka oli Raution poikia Hetekylästä. 
 
 

Rakennusmesteri Leonard Artturi (Arttu) Antinpoika Rautio s. 20.9.1900 k. 5.1.1986 a. Oulu Tuira

Nuorittajoen perkaus Leppikoskella vuonna 1937. Kuvan omistaa Marjatta Oinas.

Jaakko Takkisen tilalle tuli vahinkoa Leppikoskea kaivettaessa. Arviomiehet, Pauli Kuusisto Jaakko Takkisen valitsemana, Matti Jurvansuu rakennusmestari A. Raution valitsemana ja Matti A. Halkola arviomiesten valitsemana arvioivat 25.5.1939 vahinkojen suuruudeksi 856 markkaa. Arviomiesten palkka oli 100 markkaa. Korvauksen Takkiselle ja arviomiesten palkan maksoi maanviljelysinsinööri V. Polvinen 22.6.1939.

Myös Alaojan varrelle oleville niityille tuli vahinkoa. Nämä vahingot arvioitiin vasta 18.7.1944. Vahinkojen arvioinnin suorittivat maanviljelysinsinööri V. Polvinen ja uskotut miehet maanviljelijät Hugo Santanen Kollajan kylästä ja August Nynäs Pudasjärven kylästä. Tarkastuksessa oli lisäksi läsnä rakennusmestari Artturi Rautio, hankkeen toimitsijamies Mauno Turves ja Jaakko Kälkäjä ja ojanvarsimaiden omistajat Jalmari Ekdahl Pätsin tilalta sekä Vihtori Paavola ja Antti Kuurola Uusitalon tilalta. Pätsin tilan vahinkojen suuruus arvioitiin 11510 markaksi ja Uusitalon tilan 10900 markaksi. Jurvansuun tilan maalle, joka oli Alaojan suussa, ei katsottu tulleen vahinkoa.

Vesistötoimikunnan luvan lupaehtojen 4) kohta kuuluu ”että kaivettavat kanavat ja ojat vastaisuudessa huolellisesti pidetään perkaussuunnitelman edellyttämässä kunnossa;”. Onkohan perustettu järvenlaskuyhtiö huolehtinut, että tätäkin lupaehtoa on noudatettu? Muistelen, että kanavia ja ojia olisi auottu vielä sotien jälkeenkin konetyönä.

Kuivausniityt lienevät menettäneet jo merkityksensä. Mutta aikanaan ne olivat tärkeitä. Ritva Jurvansuun haastattelema Erkki Paavola muistaa tämän ajan hyvin. Seuraava esitys perustuukin tähän haastatteluun.

Heinänteko kuivausjärvillä aloitettiin aina ensimmäisenä. Heinä kasvoi nopeasti, sillä maa oli kosteaa ja lantavaa. Heinä joutui paljon aikaisemmin kuin kotiniityillä. Kuivausjärviltä saatiin hyviä heiniä.

Niitylle lähti koko talonväki. Lähtö oli aikaisin aamulla. Talon emäntä jäi yleensä kotiin karjaa hoitamaan, mutta tuli myöhemmin niitylle. Kauempana olevilla järviniityillä oltiin yleensä pitempään. Vain kerran keskellä viikkoa käytiin kotona kylpemässä ja hakemassa tarvikkeita. Joillakin oli niittysaunoja. Paavolankuivalaisilla oli oma niittysauna, jossa oli maalattia ja pieni kiuas. Lattialle laitettiin heiniä pehmikkeeksi ja siinä nukuttiin ”lautturissa” pusero eli lyyssi kasvojen päällä, etteivät sääsket syöneet. Osa niittyväestä saattoi yöpyä lähitaloissa, kuten Väätäjässä. Taloja ei kuitenkaan ollut monta.

Taloilla oli myös jokivarsiniittyjä. Jokien törmät kasvoivat siantakkua, joka oli niin lujaa, että se piti niittää aamuyöllä kasteen aikana terävällä vikatteella, jotta se katkesi. Järviniityillä kasvoi kortetta ja saraa, joka oli pitempää ja paljon helpompaa niittää. Järviniityiltä tehtiin heinää mielellään.

Ruoaksi niittyväki keitti yleensä talkkunaa tai jotakin velliä. Kahvia keitettiin nuotiolla pannulla, sellaisella oikein mustalla niittypannulla. Perunoita ei niityllä keitetty. Eväänä oli leipää, sen päällä seinäkuivalihaa tai savuporoa.

Entinen järvenpohja oli märkää ja pehmyttä. Monenlaista konstia piti käyttää, että pysyi pinnalla. Käytettiin lotakoita, eräänlaisia suksia ja heinä niitettiin siipivikatteella varsinkin pehmeiltä paikoilta. Näin saatiin heinät samalla talteen, vaikka haravamies ei sinne päässytkään. Heinä saatiin yleensä tehtyä joka vuosi, joskus kuitenkin niitettiin vasta jään päältä, kun oli tulvakesä ja aikaiset pakkaset. Kortteet niitettiin ja haravoitiin samalla ja pantiin suovaan.

Jos niittyväkeä oli paljon, niitetyt heinät haravoitiin luo´oille ja kuivatettiin seuraavaan päivään asti jolloin ne koottiin isompiin kasoihin, rukoihin. Niissä ne olivat jo sateelta suojassa. Jos niittyväkeä oli tarpeeksi, saatettiin tehdä suova jo toisena päivänä, mutta jos ei ollut, annettiin heinien olla ruoilla 2-3 päivää. 

Heinät kannettiin suovaan sapilailla tai takkavitalla. Sapilaat eli kaksi pitkää sileää puuta työnnettiin ruon alle. Riskimpi henkilö kantoi edestä ja heikompi takaa. Heiveröinenkin jaksoi kantaa takaa, kun oli tarpeeksi pitkät sapilaat niin, että ei tarvinnut kovin läheltä rukoa kantaa. Takkavitalla pystyi yksi henkilö kantamaan heinät suovaan, mutta työ kävi hitaammin.

Saurasuovassa oli 3-4 isoa suovapuuta, joiden ympärille heinät kerättiin ja hangottiin korkeaksi keoksi. Suovassa oli ikäänkuin harja ja sen sivut tehtiin sileiksi, jotta vesi valui pois. Päälle laitettiin vielä tuulisvitat, jotta tuuli ei saanut otetta heinistä. Jos heiniä oli vähemmän, tehtiin suova yhden ison suovapuun ympärille. Tällaisessa suovassa ei ollut harjaa, vaan se laskeutui joka puolelle. Siihenkin laitettiin tuulisvitat. Suovien pohjat täytyi laittaa ylemmäksi, vähintään puolen metrin korkeuteen maan pinnasta, jotta heinät eivät kastuneet veden pinnan noustessa syksyllä. 

Järviniityllä oli satoja suovia valmiina heinänteon päätyttyä. Heinät ajettiin pois heti, kun hevosella alettiin päästä syksyllä suoville ja loppuja ajettiin keväällä ennen lumien soseaikaa. Lehmät söivät mielellään aikaisin tehtyjä järviheiniä ja lypsivät hyvin. Heinien lisäksi lehmille riivittiin kesällä lehtiä pajuista ja koivuista ruoaksi ja tehtiin lehtikerppuja, jotka kuivattiin talven varalle. Hevosia hoidettiin hyvin ja parhaat heinät ja kaurat oli varattu hevosille, jotta ne jaksaisivat raskaassa työssä.

Heinän teko loppui kuivausjärviltä sota-ajan jälkeen, kun alettiin tehdä lisää maapeltoja ja suoviljelyksiä ja taloihin ostettiin koneita. Hetekylän maamiesseuralle ostettiin traktori. Sillä tehtiin kyntö- ym töitä yötä päivää. Kuskina oli mm. Jaakko Jurvansuu, Mattilan Jaska. Jotkut ahkerat poromiehet ovat käyneet niittämässä kortetta poroille vielä 1900-luvulla. 

Kuivausjärvet haluttaisiin saada takaisin järviksi. Suurin osa niistä on pehikoitunut, vain rannat ja korkeammat paikat kasvavat puustoa. Jurvasenlampi (Alalampi), joka kuivattiin myöhemmin, on hyvä lintuvesi, jossa sorsat ja joutsenet viihtyvät hyvin, mutta muuten se olisi melko lailla kunnostuksen tarpeessa. Avovettä ei ole kovinkaan paljon ja turvelauttoja on noussut pohjasta aivan liikaa.

Tämän kirjoituksen lähteinä olen käyttänyt mm. Oulun maakunta-arkistossa ja Pohjois-Pohjanmaan maanmittaustoimiston arkistossa olevia asiakirjoja. Hyödyllisiä neuvoja olen saanut myös Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksesta ja Pohjois-Suomen ympäristölupavirastosta. Oulun lääninhallituksesta en saanut mitään apua, vaikka kävin myös siellä. Lähteenä olen käyttänyt myös kirjallisuutta. Lähteiden yksityiskohtainen luetteleminen olisi jokseenkin mahdotonta. Suomennokset ruotsinkielestä olen tehnyt omin neuvoin. Sirkka Fredriksson on tehnyt arkistotutkimuksia ja kuvannut asiakirjoja. Valokuvien omistajat on mainittu kuvatekstissä. Kiitän kaikkia avusta.